Vedän verkkarit jalkaani. Tästäkö pitäisi aloittaa? Polttamalla verkkarit roviolla kuten sisaret aikoinaan rintaliivinsä?
Olen katsonut lukuisia naisia verkkareissa ja toiset ovat jopa syntisen naisellisia niissä. Miettikää nyt. Löysät housut, kireä toppi. Sopivasti lantiota ja rintaa näkyvillä. Hiukset hyvin, kevyt meikki. Ei se verkkareista johdu, se peilikuva. Minä en kuulu tällä hetkellä niihin naisiin, jotka huomattaisiin verkkareista huolimatta. Olen vaatepiiloutuja.
Itsetunto. Naiseus lähtee sieltä. Jos haluan piiloutua löysiin rikkinäisiin verkkareihin, painan pääni kumaraan ja pidän huonon ryhdin, kuka tahansa huomaa, että häpeän itseäni. En ole ylpeä naiseudestani, naisellisuudestani.
Olen nähnyt kolikon molemmat puolet. Olen ollut seksikäs ja hoikka, ehkä jopa miesten silmää hivelevä joskus. Käytökseni on ollut itsevarmaa, aistikasta ja lupaavaa mitään kuitenkaan lupaamatta. Olen ostanut vaatteita, joissa minut on takuulla huomattu. Olen kohentanut puseron alla pehmeitä ja kauniita rintojani paremmin esille. Olen tiennyt, miten koskettaa ohimennen itseään saadakseen miehen kuin miehen huomion. Olen flirttaillut, elämän kanssa, hymyillyt ja ollut tyytyväinen itseeni. Tämä ei kuitenkaan ole ollut ominta minua, enkä ainakaan tällaiseksi haluaisi palata. Nuoruuteen kuuluu oman viehätysvoimansa kokeileminen ja seksikkyytensä rajojen hakeminen. Juovuin itsestäni, mikä ei kanna pitkälle elämässä eikä parisuhteissa. Onneksi siis vanhenin ja viisastuin.
Löysin rajani. Opin arvostamaan itseäni ja huomaamaan muut. Yksinkertaista, eikö vain. Luulenpa olleeni viehättävimmilläni tuolloin, omana itsenäni, varmana, mutten uhoavana.
Sitten lihoin. Vanhenin lisää. Tunsin itseni tarpeettomaksi ja aika tuntui kulkeneen ohitseni. Tähän väliin mahtui toki monen monta erilaista hetkeä, mutta jos kaiken tiivistäisin, noin siinä kävi. Missä on ruoskani...
Joskus on käytävä pohjalla mikä se sitten kenellekin on, montakin kertaa, saadakseen tarpeeksi vahvat pohkeet ponnistaa ylös. Minä en ole murtunut, en masentunut, en juo, en käytä huumeita. Minun pohjani on lihavuus. Mutta yhtä pohjalla olen, kuin kanssasisareni omien ongelmiensa kanssa. Jokaisen oma kuoppa on se henkilökohtainen ja vakava. Jokaisen pitää siitä omasta kuopastaan päästä ylös ja mieluiten niin, että on sisäistänyt sen kuopan merkityksen elämäänsä. Apua voi ottaa vastaan, mutta omaa päätä ei käännä kuin oma mieli.
En ole pinnallinen. No ehkä vähän, ihan pikkuriikkisen. Itsetunto ei ole pinnallista, se on hyvin syvässä meissä. Jos minun itsetuntoni pohjimmiltaan riippuu painostani, ei siinä ole mitään pinnallista. Kyse on yhtälailla fyysisestä kuin henkisestä terveydestä(ni).
Lihavuus on pohjaton suo monelle. Moni sanoo olevansa tyytyväinen itseensä lihavana jos selkä tai joku muu kremppa vaivaa lihavuuden takia, ei saisi olla tyytyväinen... ja jos kykenee elämään sen tiedon kanssa, että altistaa itsensä lukemattomille sairauksille ja ennenaikaiselle kuolemalle, niin mikäpä kukaan on siihen tyytyväisyyteen puuttumaan. Faktoilta ei kuitenkaan saa sulkea silmiään.
Paiskaan kahvikupin pöytää vasten. Minä tiedän. Minä tiedän mistä puhun ja tiedän mitä on olla heikko. Luulen, ettei ihminen kuitenkaan kykene tajuamaan huomista. Meille lihaville tai alkoholisteille tai yhtään kelleen, huominen ei merkitse mitään. Elämme hetkessä, siinä hetkessä, missä meitä kehoitetaankin elämään kaiken aikaa. Minä voisin kehoittaa elämään huomisessa. Valintamme vaikuttavat huomiseen, tulevaan, elämäämme.
Valintamme vaikuttavat naiseuteemme, minun naiseuteeni ainakin. Miksi siis olen heikko? Välinpitämätön?
Joku voi nyt miettiä, ettei hänelle naiseus ole pehmeää, mutta kaunista ja hoikkaa vartta, pyöreitä kauniita rintoja tai pitkiä kynsiä, valkoisia hampaita. Rehellisesti, minä ainakin koen tällaisia naisia katsoessani heidät vahvoiksi ja kauniiksi, varmoiksi ja suosituiksi.
Katsokaapa tällaisten naisten kasvoja. Ajelkaa mielessänne (pitkät) hiukset naiselta pois ja pyyhkikää meikit pois, pysäyttäkää heidät mielessänne paikoilleen, ilman eleitä ja ilmeitä. Mitä heistä ja kasvoistaan jää jäljelle? Eivät he ole kauniita välttämättä, eivätkä seksikkäitä ilman meikkejään ja laitettuja hiuksiaan, mutta silti miehet kääntyvät katsomaan heidän peräänsä. Kyse on ulkoisen huolehtimisen mukanaan tuomasta itsevarmuudesta ja viestistä, jonka he ympärilleen jättävät: "Olen vahva ja omaan hyvän itsetunnon. Minulla on siis lupa olla eleiltäni seksikäs. Olen hyvä sängyssä ja olen ihailtu. Olen miellyttävä tuttavuus, loistava valinta jatkamaan sukua." Ja todellisuus voi olla toinen.
Shakira on äärimmäisen seksikkään näköinen ja oloinen. Hänestä on puhuttu vaikka mitä, haukuttu maan rakoon. Monet ovat arvostelleet keikoilla ja musiikkivideoissa käytettyä tanssia, hänestä löytyy netistä vaikka millaisia pilavideoita. Tästäkin huolimatta Shakira keinuttaa lanteitaan niin, ettei yksikään mies eikä ehkä nainenkaan jää täysin kylmäksi. Hänen eleensä ja katseensa uhkuvat varmuutta ja nainen tihkuu seksiä. Eivät kaikki netin vatsatanssiat saa samanlaista reaktiota aikaan. Shakiran pehmeä ja naisellinen olemus yhdistettynä itsevarmuuteen ja hymyyn! Hymyyn ystävät! saa aikaan ihmeitä.
Ei Shakirakaan ole täydellinen, mutta aika lähellä ulkoisesti sitä, mitä haluaisin sisälläni tuntea. Naiseutta, naisellisuutta, varmuutta.
Enää muutama päivä tätä vuotta jäljellä. Ensi vuosi on merkityksekäs minulle, silloin päämääräni toteutuu. Saavuttaakseni itsevarmuuteni takaisin, minun on pakko hoitaa itseni kuntoon. En jaksa, enkä halua enää istua ja murjottaa kuopassani. Haluan tanssia kuten Shakira, mutta vain omalle miehelleni ja miksei myös itselleni. Itseäni varten tämän teen, mutta rakkauteni mieheeni ja elämään olkoon köyteni pois kuopasta.
-MelliK-
Kommentit