No niin. Eilen vielä uhkuin varmuutta ja voimaa. Mitenkäs ajattelinkaan tämän aloittaa?

Rinnat, nuo naiseuden kotiseutumuseomme. Ne kertovat tarinaansa ja perimäämme. Elämäämme ja valintojamme. Geeneillä suuri merkitys. Kai? Miten tämä tuntuukin niin vaikealta nyt? Aika moni nainen sopeutuu rintoihinsa elämänsä aikana. Joku hoitaa ja hellii, toinen menettää kiinnostuksensa ja sopeutuu siksi. Ne nyt vaan ovat. Minun omat.

Omat? Menen peilin eteen. Rintani ovat jo "aika vanhat". Ne eivät ole täydelliset, sanoisiko elämää nähneet? Miksi me naiset puolustelemme näitä ruppanoitakin? Kyllä, rintani ovat valahtaneet jo painovoiman ansioista. Mutta hei, niissä on vielä täytettä! Ja miksiköhän...

Mietin rintojani nuorena naisena. Silloin kun ollaan hehkeimmillään, eli teininä. Jokainen voi selitellä kropastaan mitä vaan, mutta heti teini-iän jälkeen alkaa rupsahtaminen. En ollut varsinainen povipommi, enkä muotovalio rinnoistani. Minulla oli kaunis vartalo, mutta rinnat eivät olleet mitenkään suuressa osassa elämääni. Hyvä kun muistin rintaliivejä käyttää ja luulen että se kostautuikin.

Eräänä päivänä juur päälle parikymppisenä päätin haluta rinnat. Sellaiset rinnat, joiden väliin muodostuisi kaunis vako ja jotka tekisivät minusta sopusointuisemman. Joten, hankin silikonit. Ei se noin helppoa ollut. Mietin ja valvoin, itkin ja surin, punnitsin ja harkitsin, kävin monella lääkärillä. Mutta se kannatti.

Rinnat herättävät huomiota. Minä en liiotellut, vaan sain kauniit, luonnolliset rinnat. En täydellisiä, mutta olin onnellinen. Kun selvisin leikkauksesta, kivusta ja nukutusaineista, oksentelusta ja sekaisuudesta jossain vaiheessa. Koska olen kerran kokenut sen, miten oma elämäni muuttui uusien kauniiden rintojen myötä, miten rintoja kuitenkin arvostetaan ja miten onnellinen olin, haluan vielä kerran kokea sen tunteen, kun rintani tyydyttävät minuakin. Aiemmin ne tyydyttivät lasteni tarpeet, nyt ne tyydyttävät miestäni kyllä, mutteivat minua.

Ennen, kun saan uudet rinnat, minun pitää laihtua omaan normaaliin painooni. Nyt siitä leikkauksesta ei olisi mitään hyötyä. Minulla on siis terveyden ja hoikkuuden ihannoinin lisäksi myös tällainenkin motiivi. Tissit.

Tuleeko rintoihini lisätäyte taas, vai muokataanko vain luomuja, en tiedä. Sen tiedän, että jotain haluan tapahtuvan. Tämä on minun maailmani heikko kohta: minä ja ulkomuotoni. Vatsa on mennyttä, sellainen löllykkä, mutta koitan ainakin tehdä sille jotain ihan luonnollista tietä. En halua, enkä aio korjata tohtorin veitsellä jokaista elämänkaartani.

Olen sitä mieltä, että jos ei ole tyytyväinen itseensä, jotain pitää tehdä. Kun vielä saisin lopettettua tuon käden ja suun yhteistyön minun lihottamisekseni.

En tarkoituksellanikaan käy tässä painoja tai syömisiäni lävitse. Aloitan pääni putsauksella ja tiedän sen vievän joulun ylitse. Yritän tässä hillitä syömisiäni jotenkin edes  ne kolme lettua kermavaahdolla, jotka äsken söit, sopivatkin hyvin tähän hillintään ja päästä joulun ylitse lihomatta tämän enempää. Tilanteeni on räjähtänyt käsiin vasta ihan äskettäin, aimmin olen lihomisestani huolimatta hillinnyt itseäni aika hyvin. Nyt ahmin ajoittain. Olen luuseri, mutten suostu sellaiseksi jäämään. Minun on pakko saada elämäni hallintaani. Kuka antaa ruoan vangita itseään? Kuka antaa ruoan vaikuttaa elämänlaatuunsa? Moni kyllä, mutten minä enää kauan! Haluan prosessoida pääni perusteellisesti ja totetuttaa painonhallintaelämänmuutos-projektini taakseni katsomatta, mitään jossittelematta, mitään himoitsematta, varmana ja vahvana.

Ensi kerralla saatan käydä lävitse naiseutta enemmänkin. Mikä on minulle/ kenellekin tärkeää ja miten paljon paino elämään(i) vaikuttaa. Tissitarinoita ja muistelmia tulee varmaan matkan varrelle useitakin lisää ja mietteitä suhteesta ruokaan.

-MelliK-