maanantai, 31. tammikuu 2011

Pidä päämääräsi!

Asetan jalat nätisti ristiin. Ai niin, sehän tekee niitä suoniongelmia. Nostan jalan takaisin toisen viereen.

Pitkä aika, siitä kun olen kirjoittanut. Kaikki sujuu loistavasti, paino putoaa ja tulevaisuutta suunnitellaan. Olen tutustunut erilaisiin sivustoihin, joissa käsitellään rintaleikkauksia, muokkauksia, silikoneja jne. Niin ja niitä hintoja katsellut olen myös.

Kiemurtelen tuolissani. Keksin koko ajan lisää korjattavaa itsestäni ja laihdutus saisi sujua nopeammin... mutta toisaalta, liian nopea laihdutus ei ihonkaan kannalta ole loistava ajatus, pitäähän sille antaa aikaa palautua. Niin, ja tiukempi tietysti voisin syömisteni kanssa olla?

Siirrän rahkapurkin kauemmas. Joskus vaan ei jaksa. Sekin pitää hyväksyä. Toisinaan sitä vaan ottaa lunkimmin ja hyvä niin. Kyse on elämäntapojen muuttamisesta, ei laihduttamisesta. Laihtuminen on vain se sivutuote terveellisen elämän polulla. Hassua, vaikka olen lukenut tuon lauseen miljoonatsiljoona kertaa, sille hymähdellytkin, nyt vasta tuntuu, että oikeasti ymmärrän lauseen. On oltava järkevä päämäärä, että jaksaa kulkea polkua, jolla esteitä luultavasti on enemmän kuin meressä kaloja.

Ajatus ei ahdista. Olen katse tiukasti suunnattuna kauniisiin rintoihin kiinteässä kropassa- niin kiinteässä kuin se nyt on tämän ikäisenä ja lihoneena, on mahdollista. Pidän päämääräni, matka nyt voi olla hieman rankka ja ikävä, mutta loppujen lopuksi, mitä on matka ilman tuskaa ja kyyneleitä? En varmasti oppisi mitään ilman niitä.

Kuinka paljon voi puhua rinnoistaan muiden kyllästymättä? Huokasen syvään. Kai joku on samanlaisessa elämäntilanteessa ja jaksaa lukea? Kuunnella? En voi puhua asiasta oikein kenellekään, vain tänne kirjoittaa. No miehelleni tietysti juttelen ja kiitettävästi hän onkin jaksanut miettiä kanssani kokoja, muotoja ja todellisuutta, vaikka sanookin, että päätös on minun ja että rinnat tulevat olemaan hyvät, koska pitää niistä jo nyt. Ymmärrän häntä. Naisten kanssa puhuessa pitää olla varovainen. Ja kyllähän hän rinnoistani pitää, ei niitä muuten koskettelisi ja hyväilisi. Mutta minä en pidä niistä. Jo kerran silikonit ottaneena en tietenkään haluaisi käydä leikkausta lävitse, mutta vielä kerran... oli se sen arvoista.

Nyt jännittää ihan kamalasti se muokkaus. Monet isoista rinnoista kärsineet sanovat, ettei arvilla ole merkitystä, mutta minua nekin jännittävät. Täytyy sanoa, etteivät arvet ole kaikkein kauneinta katsottavaa ja olen miehelleni kuvia netistä näyttänyt. Ehkä hän näkee paremmin sen lopputuloksen, koska paksut ja punaiset arvet eivät häntä ole hätkäyttäneet. Minua ne puistattavat. Vaalenevatko ne? Niin siis, että voi käydä uimahallissa muiden tuijottamatta?

Haaveeni on, että voin edes joskus jättää rintaliivit pois puseron alta.

Olen muutenkin ajatellut paljon vaatteita, luonnottoman paljon minulle. Haaveilen istuvista farkuista ja koska olen muodokas olemassani, en siis mikään poikalanteinen mallinukke, haaveilen myös niistä tällä hetkellä piilossa olevista lanteiden kaarteista ja takamuksesta, joka ei roiku.

Nostan hitaasti kahvikupin huulilleni. Mitä vielä voisin jättää ruokavaliostani pois, että saisin sellaisen kiinteän ja kauniin vartalon? Kuntoilen eri tavoin, mutta silti ihmetyttää ne julkkisten treeniohjelmat. Miten ihmeessä heillä kaikilla on loistokroppa? Mitä he syövät ja juovat? Ei kai jokainen ole joka kohtaa kirurgilla korjannut? Juon vesilasini tyhjäksi. Kuinka paljon vettäkin tulee juotua vain kauneuden takia...

Tekstini voi vaikuttaa tyhjäpäiseltä. Itseasiassa en ole ollenkaan tyhmä. Tuon vain julki niitä syvimpiä ajatuksia, joita meistä jokainen pohtii uskaltamatta tuoda julki, tyhmän leimaa pelätessään.

Kun haavet on lupa ja ne voi toteuttaa, sitä antaa itselleen luvan miettiä kaikenlaista asiaan liittyvää. Ne syvimmät, pinnallisimmat ja halveksittavimmatkin ajatukset tulee kirjattua ylös, mutta olkoon kirjoitukseni rehellisen ihmisen rehellistä puhetta, kaunistelematta.

Puhutaanko ensi kerralla rypyistä? Puhutaan.

 

-MelliK-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

torstai, 30. joulukuu 2010

Naiseus?

Vedän verkkarit jalkaani. Tästäkö pitäisi aloittaa? Polttamalla verkkarit roviolla kuten sisaret aikoinaan rintaliivinsä?

Olen katsonut lukuisia naisia verkkareissa ja toiset ovat jopa syntisen naisellisia niissä. Miettikää nyt. Löysät housut, kireä toppi. Sopivasti lantiota ja rintaa näkyvillä. Hiukset hyvin, kevyt meikki. Ei se verkkareista johdu, se peilikuva. Minä en kuulu tällä hetkellä niihin naisiin, jotka huomattaisiin verkkareista huolimatta. Olen vaatepiiloutuja.

Itsetunto. Naiseus lähtee sieltä. Jos haluan piiloutua löysiin rikkinäisiin verkkareihin, painan pääni kumaraan ja pidän huonon ryhdin, kuka tahansa huomaa, että häpeän itseäni. En ole ylpeä naiseudestani, naisellisuudestani.

Olen nähnyt kolikon molemmat puolet. Olen ollut seksikäs ja hoikka, ehkä jopa miesten silmää hivelevä joskus. Käytökseni on ollut itsevarmaa, aistikasta ja lupaavaa mitään kuitenkaan lupaamatta. Olen ostanut vaatteita, joissa minut on takuulla huomattu. Olen kohentanut puseron alla pehmeitä ja kauniita rintojani paremmin esille. Olen tiennyt, miten koskettaa ohimennen itseään saadakseen miehen kuin miehen huomion. Olen flirttaillut, elämän kanssa, hymyillyt ja ollut tyytyväinen itseeni. Tämä ei kuitenkaan ole ollut ominta minua, enkä ainakaan tällaiseksi haluaisi palata. Nuoruuteen kuuluu oman viehätysvoimansa kokeileminen ja seksikkyytensä rajojen hakeminen. Juovuin itsestäni, mikä ei kanna pitkälle elämässä eikä parisuhteissa. Onneksi siis vanhenin ja viisastuin.

Löysin rajani. Opin arvostamaan itseäni ja huomaamaan muut. Yksinkertaista, eikö vain. Luulenpa olleeni viehättävimmilläni tuolloin, omana itsenäni, varmana, mutten uhoavana.

Sitten lihoin. Vanhenin lisää. Tunsin itseni tarpeettomaksi ja aika tuntui kulkeneen ohitseni. Tähän väliin mahtui toki monen monta erilaista hetkeä, mutta jos kaiken tiivistäisin, noin siinä kävi. Missä on ruoskani...

Joskus on käytävä pohjalla mikä se sitten kenellekin on, montakin kertaa, saadakseen tarpeeksi vahvat pohkeet ponnistaa ylös. Minä en ole murtunut, en masentunut, en juo, en käytä huumeita. Minun pohjani on lihavuus. Mutta yhtä pohjalla olen, kuin kanssasisareni omien ongelmiensa kanssa. Jokaisen oma kuoppa on se henkilökohtainen ja vakava. Jokaisen pitää siitä omasta kuopastaan päästä ylös ja mieluiten niin, että on sisäistänyt sen kuopan merkityksen elämäänsä. Apua voi ottaa vastaan, mutta omaa päätä ei käännä kuin oma mieli.

En ole pinnallinen. No ehkä vähän, ihan pikkuriikkisen. Itsetunto ei ole pinnallista, se on hyvin syvässä meissä. Jos minun itsetuntoni pohjimmiltaan riippuu painostani, ei siinä ole mitään pinnallista. Kyse on yhtälailla fyysisestä kuin henkisestä terveydestä(ni).

Lihavuus on pohjaton suo monelle. Moni sanoo olevansa tyytyväinen itseensä lihavana jos selkä tai joku muu kremppa vaivaa lihavuuden takia, ei saisi olla tyytyväinen... ja jos kykenee elämään sen tiedon kanssa, että altistaa itsensä lukemattomille sairauksille ja ennenaikaiselle kuolemalle, niin mikäpä kukaan on siihen tyytyväisyyteen puuttumaan. Faktoilta ei kuitenkaan saa sulkea silmiään.

Paiskaan kahvikupin pöytää vasten. Minä tiedän. Minä tiedän mistä puhun ja tiedän mitä on olla heikko. Luulen, ettei ihminen kuitenkaan kykene tajuamaan huomista. Meille lihaville tai alkoholisteille tai yhtään kelleen, huominen ei merkitse mitään. Elämme hetkessä, siinä hetkessä, missä meitä kehoitetaankin elämään kaiken aikaa. Minä voisin kehoittaa elämään huomisessa. Valintamme vaikuttavat huomiseen, tulevaan, elämäämme.

Valintamme vaikuttavat naiseuteemme, minun naiseuteeni ainakin. Miksi siis olen heikko? Välinpitämätön?

Joku voi nyt miettiä, ettei hänelle naiseus ole pehmeää, mutta kaunista ja hoikkaa vartta, pyöreitä kauniita rintoja tai pitkiä kynsiä, valkoisia hampaita. Rehellisesti, minä ainakin koen tällaisia naisia katsoessani heidät vahvoiksi ja kauniiksi, varmoiksi ja suosituiksi.

Katsokaapa tällaisten naisten kasvoja. Ajelkaa mielessänne (pitkät) hiukset naiselta pois ja pyyhkikää meikit pois, pysäyttäkää heidät mielessänne paikoilleen, ilman eleitä ja ilmeitä. Mitä heistä ja kasvoistaan jää jäljelle? Eivät he ole kauniita välttämättä, eivätkä seksikkäitä ilman meikkejään ja laitettuja hiuksiaan, mutta silti miehet kääntyvät katsomaan heidän peräänsä. Kyse on ulkoisen huolehtimisen mukanaan tuomasta itsevarmuudesta ja viestistä, jonka he ympärilleen jättävät: "Olen vahva ja omaan hyvän itsetunnon. Minulla on siis lupa olla eleiltäni seksikäs.  Olen hyvä sängyssä ja olen ihailtu.  Olen miellyttävä tuttavuus, loistava valinta jatkamaan sukua." Ja todellisuus voi olla toinen.

Shakira on äärimmäisen seksikkään näköinen ja oloinen. Hänestä on puhuttu vaikka mitä, haukuttu maan rakoon. Monet ovat arvostelleet keikoilla ja musiikkivideoissa käytettyä tanssia, hänestä löytyy netistä vaikka millaisia pilavideoita. Tästäkin huolimatta Shakira keinuttaa lanteitaan niin, ettei yksikään mies eikä ehkä nainenkaan jää täysin kylmäksi. Hänen eleensä ja katseensa uhkuvat varmuutta ja nainen tihkuu seksiä. Eivät kaikki netin vatsatanssiat saa samanlaista reaktiota aikaan. Shakiran pehmeä ja naisellinen olemus yhdistettynä itsevarmuuteen ja hymyyn! Hymyyn ystävät! saa aikaan ihmeitä.

Ei Shakirakaan ole täydellinen, mutta aika lähellä ulkoisesti sitä, mitä haluaisin sisälläni tuntea. Naiseutta, naisellisuutta, varmuutta.

Enää muutama päivä tätä vuotta jäljellä. Ensi vuosi on merkityksekäs minulle, silloin päämääräni toteutuu. Saavuttaakseni itsevarmuuteni takaisin, minun on pakko hoitaa itseni kuntoon. En jaksa, enkä halua enää istua ja murjottaa kuopassani. Haluan tanssia kuten Shakira, mutta  vain omalle miehelleni ja miksei myös itselleni. Itseäni varten tämän teen, mutta rakkauteni mieheeni ja elämään olkoon köyteni pois kuopasta.

-MelliK-

 

Hips don´t lie

 

 

perjantai, 17. joulukuu 2010

Rinnat, silikonilla vai ilman?

No niin. Eilen vielä uhkuin varmuutta ja voimaa. Mitenkäs ajattelinkaan tämän aloittaa?

Rinnat, nuo naiseuden kotiseutumuseomme. Ne kertovat tarinaansa ja perimäämme. Elämäämme ja valintojamme. Geeneillä suuri merkitys. Kai? Miten tämä tuntuukin niin vaikealta nyt? Aika moni nainen sopeutuu rintoihinsa elämänsä aikana. Joku hoitaa ja hellii, toinen menettää kiinnostuksensa ja sopeutuu siksi. Ne nyt vaan ovat. Minun omat.

Omat? Menen peilin eteen. Rintani ovat jo "aika vanhat". Ne eivät ole täydelliset, sanoisiko elämää nähneet? Miksi me naiset puolustelemme näitä ruppanoitakin? Kyllä, rintani ovat valahtaneet jo painovoiman ansioista. Mutta hei, niissä on vielä täytettä! Ja miksiköhän...

Mietin rintojani nuorena naisena. Silloin kun ollaan hehkeimmillään, eli teininä. Jokainen voi selitellä kropastaan mitä vaan, mutta heti teini-iän jälkeen alkaa rupsahtaminen. En ollut varsinainen povipommi, enkä muotovalio rinnoistani. Minulla oli kaunis vartalo, mutta rinnat eivät olleet mitenkään suuressa osassa elämääni. Hyvä kun muistin rintaliivejä käyttää ja luulen että se kostautuikin.

Eräänä päivänä juur päälle parikymppisenä päätin haluta rinnat. Sellaiset rinnat, joiden väliin muodostuisi kaunis vako ja jotka tekisivät minusta sopusointuisemman. Joten, hankin silikonit. Ei se noin helppoa ollut. Mietin ja valvoin, itkin ja surin, punnitsin ja harkitsin, kävin monella lääkärillä. Mutta se kannatti.

Rinnat herättävät huomiota. Minä en liiotellut, vaan sain kauniit, luonnolliset rinnat. En täydellisiä, mutta olin onnellinen. Kun selvisin leikkauksesta, kivusta ja nukutusaineista, oksentelusta ja sekaisuudesta jossain vaiheessa. Koska olen kerran kokenut sen, miten oma elämäni muuttui uusien kauniiden rintojen myötä, miten rintoja kuitenkin arvostetaan ja miten onnellinen olin, haluan vielä kerran kokea sen tunteen, kun rintani tyydyttävät minuakin. Aiemmin ne tyydyttivät lasteni tarpeet, nyt ne tyydyttävät miestäni kyllä, mutteivat minua.

Ennen, kun saan uudet rinnat, minun pitää laihtua omaan normaaliin painooni. Nyt siitä leikkauksesta ei olisi mitään hyötyä. Minulla on siis terveyden ja hoikkuuden ihannoinin lisäksi myös tällainenkin motiivi. Tissit.

Tuleeko rintoihini lisätäyte taas, vai muokataanko vain luomuja, en tiedä. Sen tiedän, että jotain haluan tapahtuvan. Tämä on minun maailmani heikko kohta: minä ja ulkomuotoni. Vatsa on mennyttä, sellainen löllykkä, mutta koitan ainakin tehdä sille jotain ihan luonnollista tietä. En halua, enkä aio korjata tohtorin veitsellä jokaista elämänkaartani.

Olen sitä mieltä, että jos ei ole tyytyväinen itseensä, jotain pitää tehdä. Kun vielä saisin lopettettua tuon käden ja suun yhteistyön minun lihottamisekseni.

En tarkoituksellanikaan käy tässä painoja tai syömisiäni lävitse. Aloitan pääni putsauksella ja tiedän sen vievän joulun ylitse. Yritän tässä hillitä syömisiäni jotenkin edes  ne kolme lettua kermavaahdolla, jotka äsken söit, sopivatkin hyvin tähän hillintään ja päästä joulun ylitse lihomatta tämän enempää. Tilanteeni on räjähtänyt käsiin vasta ihan äskettäin, aimmin olen lihomisestani huolimatta hillinnyt itseäni aika hyvin. Nyt ahmin ajoittain. Olen luuseri, mutten suostu sellaiseksi jäämään. Minun on pakko saada elämäni hallintaani. Kuka antaa ruoan vangita itseään? Kuka antaa ruoan vaikuttaa elämänlaatuunsa? Moni kyllä, mutten minä enää kauan! Haluan prosessoida pääni perusteellisesti ja totetuttaa painonhallintaelämänmuutos-projektini taakseni katsomatta, mitään jossittelematta, mitään himoitsematta, varmana ja vahvana.

Ensi kerralla saatan käydä lävitse naiseutta enemmänkin. Mikä on minulle/ kenellekin tärkeää ja miten paljon paino elämään(i) vaikuttaa. Tissitarinoita ja muistelmia tulee varmaan matkan varrelle useitakin lisää ja mietteitä suhteesta ruokaan.

-MelliK-

 

torstai, 16. joulukuu 2010

MelliK.

On kylmä. Pitäisikö tässä vielä kyetä ajattelemaan. Ehkä pitäisi syödä? Otan banaanin käteeni ja mietin, voinko syödä sitä. Onko minulla nälkä? On, minulla on aina nälkä, kun tekee mieli syödä jotain. Syön banaanin. Kadun ja mietin, miten tähän on tultu.

Voinko syödä banaanin? Voi paska. Kuka kysyy itseltään, voiko syödä banaanin? Voinko syödä leivän? Voinko syödä ruokaa? Voinko syödä? Ei millään pahalla kanssatoverini ja muutkin ongelmaiset, mutta kyse on vaihtoehdoista. Kyse on siitä, mitä päätän tai olen päättänyt- että päätän elää näin, olen jossain vaiheessa päättänyt, että on mukavampaa syödä kuin olla hoikka. Joku toinen päättää olla mielummin hoikka kuin elää. Ja joku kolmas päättää elää ja olla hoikka. Nuo viimeksimainitut ovat niitä terveitä.

Nostan jalat tuolilta alas. Tervehän minäkin olen. Ymmärrän täysin lihomisen seuraukset ja tiedän laihduksesta kaiken. Ihan kaiken. Ainakin omasta mielestäni. Täytän jääkaapin terveellisesti, paitsi jos on kiire, elämä heittelee tai... haluan tekosyyn syömiselle.

Syöminen. Mikä nautinto. Nyt haluaisin ottaa ruoskan esille ja viuhaista itseäni. Tämän takia, tämän himon takia kärsin. Olenko tosiaan näin heikko? Minä? Mutta se nautinto on ajanut minut rotkon reunalle. Tiedän, etten koskaan hyppää alas, enkä myöskään voi palata takaisin. Minulla ei siis ole vaihtoehtoa: laihdun. Sillä en voi enää sulkea silmiäni totuudelta: olen lihava.

Kuinka usein olenkaan vaan tehokkaasti sulkenut korvani ja silmäni itseltäni. Vaikka olen laihduttanut, kuntoillut, etsinyt tietoa, ollut päättäväinen- kuten niin moni kanssasisaristani- niin en muista olevani lihava pulla kädessä. Muistanpas. Huudan "plaaplaaplaa" itselleni ja syön sen pullan mahdollisimman nopeasti, ettei katumus iske ennen viimeistä palaa- eikä se koskaan iske. Ei ennen viimeistä palaa.

Inhoan peilejä. Kuljen niiden ohi vatsaani sisään vetäen, hymyilen kuvalleni niin, ettei kaksoisleukaa näy. Katson valokuvia itsestäni jos joku sellaisen on onnistunut nappaamaan enkä tunnista kuka kuvissa on. Ei ainakaan se seksikäs Melli, joka olen ollut.

Älkää nyt luulko, että olisin joku kaunotar, tai olisin sellainen koskaan ollutkaan. En minä rumimmasta päästäkään ole ollut, mutta luulen että seksikkyyteni on johtunut hyvästä itsetunnosta. Nyt tuskin muistan, mikä se itsetunto on.

Haluan kadonneen itsetuntoni takaisin. Haluan olla tyytyväinen itseeni. En koskaan lupaa mitään, jos en sitä lupausta pysty pitämään, mutta nyt lupaan, että 11.11 -11, olen hoikka. Olen muuttunut nainen, olen itsetuntoni takaisin saanut itseensä tyytyväinen ihminen, joka on valmis kaikenlaisiin haasteisiin, joita vanheneminen tuo mukanaan. Myös ryppyihin.

Ensi kerralla kerron tisseistä. Tässä blogissa ei kaunistella asioita ja teen tätä itselleni. Voin ja saan siis kertoa kaiken tai jättää kertomatta asioita, miltä milloinkin tuntuu. Ja nyt tuntuu siltä, että lasillinen vettä olisi paikoillaan. Yhdeksän isoa lasillista per päivä. Siitä on hyvä aloittaa. Aion kertoa myös laihdutusmetodeistani tänään ja vuosien varrelta. Tuntemuksenikaan eivät tule jäämään vieraaksi lukijalle. Varaudu siis joko lopettamaan tähän, tai kestämään ihan mitä vaan.

-MelliK-